Pende Viluksela

Kaikki alkoi kauan sitten: pienenä kosketin soitinta, ja sillä tiellä ollaan.

Soittaminen on tekniikkalaji, ja soittotekniikan harjoittelua helpompaa on keskittyä kosketinsoitinkaluston uusimiseen aika ajoin. Yamahan DX7:lla aloitettiin 90-luvulla. Korgin X5D, X50 ja PS60 seurasivat. Välissä oli midi-kausi, jolloin master-koskettimilla (Edirol PCM-80, Fatar Studiologic VMK-171) ohjattiin läppärin (MacBook, MacBook Pro) virtuaali-instrumentteja. Parhaimmilla keikoilla oli kolme keyboardia ja macci, ja välilevyn pullistumavaara oli melkoinen. Sitten alkoi yhden täydellisen soittimen metsästys: hyvät saundit, helppo käyttöliittymä, hyvä kosketus, alhainen paino ja edullinen hinta. Tuli punainen ruotsalainen, Nord Electro 3 73, sitten Roland Juno Stage, sen jälkeen Yamaha MX61. Mikään näistä ei ollut täydellinen, joku yhtälön osa puuttui.

No, kosketinsoitin on monissa (ainakin kahden kitaristin) rokkibändeissä mauste. Pihvi muodostuu komppisektiosta, sähkökitaroista ja rokkilaulajasta. NNB:n sillisalaattimaiseen ohjelmistoon pitäisi näistä kosketinsoitinten sveitsiläisistä linkkareista löytyä kilkuttavat pianot, lepattavat rhodesit, särähtävät urut, riipivät torvisektiot, hunajaiset jouset ja muun mökän läpi leikkaavat kimakat syntetisaattorit. Eivät ne näissä vehkeissä saundeiltaan mitenkään kummoisia ole, mutta ainakin kaikki löytyvät yhdestä vehkeestä.

Keväällä 2014 siirryin amerikkalais-korealaiseen: Kurzweil SP4-7:n saundivalikoima ja käyttöliittymä ovat hieman puutteelliset, mutta äänenlaadultaan ja kosketukseltaan vehje on oiva. Tällä piti pärjätä pitkään. Mutta mutta... äskettäin ohjelmistoon hiipi muutama biisi, joiden äänimaisemien laajuus ja sonoorisen tiekartan nopeat mutkat ja monet risteykset pakottivat uushankintaan: Kurzin rinnalle ilmestyi vanhan tutun Korgin uusin halpismalli, kevyt ja kompakti Kross 61. Ollaan kahden kiipparin loukussa, kunnes maailmantilanne radikaalisti muuttuu...